Espanjalaiset ovatkin tosi kovia oliiviöljyn tuottajia, niin määrällisesti kuin laadullisesti. Maailman parhaita. El País -lehden mukaan vuosittaisessa kansainvälisessä kilpailussa kaikki parhaat palkinnot menivät tänäkin vuonna espanjalaisille. Kaikista parhaat arviot sai oliiviöljy nimeltään Oro Bailén Picual. Hypistelin pulloa jo kertaalleen Carrefourissa (iso hypermarket), mutta kait sellainen täytyy vielä napata ostoskoriinkin, kun seuraavan kerran tästä huushollista loppuvat öljyt.
Kehuin jo aiemmassa postauksessani Espanjan teitä, mutta kehutaan vielä. Lähes koko matka Torreviejasta Sevillaan on kaksikaistainen ja nopeusrajoitus 100-120 kilsaa tunnissa. Liikennettä oli mennen tullen todella vähän, joten matka eteni ihanan joutuisasti. Maasto on osan matkaa kauniin vuoristoista, ja matkan varrella siintää myös luminen Sierra Nevada. Siellä pääsisi jo laskettelemaan, jos yhtään kiinnostaisi. Juu ei kiinnosta, mutta kuvasin kotimatkalla pienen videopätkän lumivuorista. Ovathan ne kieltämättä upeita!
Varasimme Sevillasta hotellin sisäänmenoväylän varrelta kaupungin itäosasta, jotta auton kanssa ei tarvinnut lähteä seikkailemaan ahtaaseen ytimeen. Kävi sitten sillä tavalla kivasti, että hotellin lähettyvillä oli ainoastaan yksi vapaa parkkipaikka, mistä olimme tietysti kovin mielissämme. Kunnes seuraava aamu valkeni ja selvisi syy vapaalle paikalle ison vehreän puun alla: automme oli kuorrutettu linnunpaskalla. J:n sanoin punainen automme näytti isolta kärpässieneltä.
Sevillassa on melko uusi metro, valmistunut vasta kymmenen vuotta sitten. Linjoja on Helsingin tapaan simppelisti vain yksi, ja sillä kuljimme keskustasta takaisin hotellille päin, pienen kävelymatkan päähän.
Sen sijaan ihan hotellin vierestä pääsi kätevästi bussilla keskustaan. Mutta voi taivas sitä kälätyksen määrää. Jokainen puhui jollekin, puhelimeen tai toisilleen tai ehkä itsekseen, en yhtään ihmettelisi, kovaan ääneen ja kaikki yhtä aikaa. Mietin siinä sitten, että jos itse joutuisin puhumaan tuollaisella paatoksella koko bussimatkan ajan, olisin sen jälkeen todennäköisesti niin uupunut, että piiloutuisin loppupäiväksi omiin oloihini ja hiljaisuuteen.
Naureskelin hiljaa itsekseni myös sellaiselle ajatukselle, että mitähän täkäläiset tykkäisivät joukkoliikennevälineisiin suunnatusta Älä kailota -kampanjasta, jota itsekin olen ollut aikoinaan Suomessa koordinoimassa. Siis Suomeenhan se sopi kuin oliivipuu Espanjaan, ja se sai paljon kiitosta kansalaisilta, mutta ei se kyllä täällä menestyisi.
Kaupungilla meno vasta olikin hilpeää. Oli lauantai ja lounasaika. Ihmiset olivat kokoontuneet tapaamaan toisiaan baareihin ja seisoskelivat lasit kädessä valtavina joukkoina pitkin katuja baarien edustoilla, ykköset päällä. Meteli oli kuin vuoristoradassa. Suomessa ei ole edes vappuna yhtä railakasta menoa kuin näillä perusviikonloppuna keskellä päivää. Hörähdimme välillä ihan ääneen nauramaan sitä äänekästä puheensorinaa, laulua, musiikkia ja käsien taputusta, mutta hiippailimme siitä sitten vähän syrjemmälle sivukadulle syömään. Ei voi muuta sanoa, kuin että me ihmiset olemme vaan niiiiin erilaisia. Ja hyvä tietysti niin. Kivahan sitä menoa oli katsoa, hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti