Muuttopuuhia

Olemme muuttaneet sitten edellisen kirjoituksen. Meille tarjoutui mahdollisuus avaraan ja valoisaan asuntoon lähellä entistä kotiamme, joten tartuimme tarjoukseen. 

Yksi erittäin suuri etu uudessa asunnossamme on sen ilmansuunta ja isot ikkunat, joista aurinko pääsee päiväsaikaan lämmittämään. Jos Manner-Espanjassa meinaa talviaan viettää, se on aika tärkeä juttu, sillä asunnoissa ei yleensä ole kummoisia eristeitä eikä tuplatriplaikkunoita, ja varsinkin öisin lämpötila voi laskea aika alas. Iltaisin alakerrassamme onkin ulkolämpötiloista riippuen melko viileää istuskella, sillä molemmat ilmalämpöpumput sijaitsevat yläkerrassa, mutta irtopatterilla sohvanvieressä pärjää. 

Espanjan vuokramarkkinoilla on usein käytäntönä, että asunnoista maksetaan vuokran lisäksi erikseen vedestä ja sähköstä kulutuksen mukaan, mutta meillä ne sisältyvät nyt vuokraan. Kaikin puolin hyvä diili! Hiljaisempaan talviaikaan vuokra-asuntoja onkin hyvin tarjolla ja niitä voi saada huomattavasti edullisemmin kuin sesonkina kesällä, kun vaan kehtaa kysyä.

Pari viikkoa sitten täällä satoi yhtenä päivänä myös lunta, mikä on hyvin harvinaista rannikolla. Itseäni tilanne lähinnä huvitti, sillä ihmiset olivat asiasta niin tohkeissaan – JA kun tiesi, että se on todellakin vain kertaluonteista, eikä jää maahan. Tulipahan todistettua sellainenkin ihme! Lumisateen jälkeen satoikin sitten vettä lähes viikon putkeen. Ilmeisesti sade ja sen jälkeinen aurinko saivat luonnon heräämään, sillä nyt on selvästi kevättä ilmassa.

Mitä jos?

Kuvittelepa itsesi tilanteeseen, jossa olet ensin tallustanut viitisen tuntia jyrkässä maastossa vuorten välissä ylitellen välillä pienempiä vesi- ja kallioesteitä ketjujen ja tappien varassa ja sitten jo aika loppupäässä tuleekin eteen pystysuora ja korkea seinämä, jossa on pitkillä askelväleillä vain kapeat rautakahvat (joista yksi oli vielä toisesta päästä irti) ja vieressä vaijeri, johon VOISI köyttää itsensä kiinni, jos olisi sellaiset köyttämisvälineet mukana. Pimeän tuloon on pari tuntia aikaa, eikä espanjalaisessa vuoristomaastossa niin vain oikopolkuja löydy tai edes ole, varsinkaan, kun ei ole edes karttaa alueesta. Ja kuvitellaanpa vielä, että sinulla on paha korkeanpaikankammo. Mitä tekisit?

Meidän ratkaisu oli tyhmänrohkeasti lähteä kiipeämään seinämää pitkin ylös sykkeet ja adrenaliinit tapissa. Pelotti, eikä alas pystynyt katsomaan. Ainoa asia mielessä oli vain ottaa askel kerrallaan ja puristaa kahvoista käsillä lähes henkensä kaupalla, jos vaikka jalka lipeäisi. Oman suoritukseni jälkeen pyörin ylhäällä ympyrää, enkä pystynyt katsomaan insinöörin nousua. Huutelin vain välillä, että miten menee, ota rauhallisesti, askel kerrallaan ja jotain muuta hölynpölyä. 

Näköjään tiukoissa valintatilanteissa meikäläisen aivoissa ei kuulu kuin kova suhina, eikä kanssaeläjällä paljon paremmin mene. Ylityksessämme ei ollut yhtään mitään järkeä, ja näin jälkeenpäin ajatellen olisi ehdottomasti pitänyt kääntyä takaisin pimeänkin uhalla. Kieltämättä seuraavana yönä mielessä pyöri, että mitäs jos.

Onneksi kuitenkin pääsimme ehjinä autolle, tosin siinä vaiheessa oli jo pimeä. Ja hienoja maisemiahan siellä (Senderismo Rambla Salada) kieltämättä oli.