Kuvittelepa itsesi tilanteeseen, jossa olet ensin tallustanut viitisen tuntia jyrkässä maastossa vuorten välissä ylitellen välillä pienempiä vesi- ja kallioesteitä ketjujen ja tappien varassa ja sitten jo aika loppupäässä tuleekin eteen pystysuora ja korkea seinämä, jossa on pitkillä askelväleillä vain kapeat rautakahvat (joista yksi oli vielä toisesta päästä irti) ja vieressä vaijeri, johon VOISI köyttää itsensä kiinni, jos olisi sellaiset köyttämisvälineet mukana. Pimeän tuloon on pari tuntia aikaa, eikä espanjalaisessa vuoristomaastossa niin vain oikopolkuja löydy tai edes ole, varsinkaan, kun ei ole edes karttaa alueesta. Ja kuvitellaanpa vielä, että sinulla on paha korkeanpaikankammo. Mitä tekisit?
Meidän ratkaisu oli tyhmänrohkeasti lähteä kiipeämään seinämää pitkin ylös sykkeet ja adrenaliinit tapissa. Pelotti, eikä alas pystynyt katsomaan. Ainoa asia mielessä oli vain ottaa askel kerrallaan ja puristaa kahvoista käsillä lähes henkensä kaupalla, jos vaikka jalka lipeäisi. Oman suoritukseni jälkeen pyörin ylhäällä ympyrää, enkä pystynyt katsomaan insinöörin nousua. Huutelin vain välillä, että miten menee, ota rauhallisesti, askel kerrallaan ja jotain muuta hölynpölyä.
Näköjään tiukoissa valintatilanteissa meikäläisen aivoissa ei kuulu kuin kova suhina, eikä kanssaeläjällä paljon paremmin mene. Ylityksessämme ei ollut yhtään mitään järkeä, ja näin jälkeenpäin ajatellen olisi ehdottomasti pitänyt kääntyä takaisin pimeänkin uhalla. Kieltämättä seuraavana yönä mielessä pyöri, että mitäs jos.
Onneksi kuitenkin pääsimme ehjinä autolle, tosin siinä vaiheessa oli jo pimeä. Ja hienoja maisemiahan siellä (Senderismo Rambla Salada) kieltämättä oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti